Muotioikeuden tutkimus on kivi muotiteollisuuden kengässä
Muotialaa koskeva oikeustutkimus kyseenalaistaa monet alalle vakiintuneet normit ja käytännöt. Muotioikeudella onkin suuri rooli muoti- ja tekstiilialaa koskevien kestävyyshaasteiden korjaamisessa.
Muotioikeuden opiskelu on meillä Calonialla kovin suosittua. Sen lisäksi että tämä oikeudenalakandidaatti herättää opiskelijoissa suurta kiinnostusta, se on myös tulevaisuuden tutkimuskohde, jolla on suurta yhteiskunnallista merkitystä. Jatkuvasti volyymejaan kasvattava globaali vaate- ja tekstiiliteollisuus täyttää kaatopaikat ja turmelee vesistöt Globaalissa Etelässä, jotta Globaalin Pohjoisen kuluttajille voitaisiin tuputtaa uusimpia – sinänsä täysin tarpeettomia – trendivaatteita ja -asusteita. Alan vuosittaiset kasvihuonepäästöt ovat suuremmat kuin maailman lento- ja laivaliikenteen yhteenlasketut päästöt (Ellen MacArthr Foundation 2017). Vaatteet ovat edullisempia kuin koskaan, mutta muodin halpatuotanto nojaa päivänvaloa kestämättömiin tuotanto-olosuhteisiin maissa, joiden työlainsäädännössä tai sen valvonnassa on vakavia puutteita. Lisäksi monet muotialan immateriaalioikeuksien oikeudenhaltijat yrittävät estää liikkeeseenlaskemiensa tuotteiden kestävän uudelleenkäytön, kuten upcycling-toiminnan (Mezei & Härkönen 2025). Tässä vain muutamia esimerkkejä yhteiskunnallisesti merkittävistä ongelmista, joita muotioikeudellinen tutkimus pyrkii ratkomaan. On selvää, että muotiala omalla toiminnallaan huutaa osakseen tiukkaakin tiukempaa säätelyä.
Kestävän kehityksen perspektiivi ei kuitenkaan ole aina ollut muotioikeustutkimuksen valtavirtaa. Kestävyyden huomioiminen muotioikeuden tutkimuksessa onkin suurin yksittäinen muutos, jonka olen muotioikeus-urallani havainnut. Kun aloin perehtyä muotioikeuteen vuonna 2013, ei muodin ylikulutuksesta tai sosiaalisesta vastuusta keskusteltu käytännössä lainkaan. Dialogi keskittyi pitkälti siihen, tulisiko luksusbrändien tuotteita suojata ja millä immateriaalioikeuksilla. Aihetta koskevat julkaisut olivat paljolti oikeustaloustieteellistä juupas-eipäs-väittelyä siitä, ovatko kopiointi, jäljittely ja imitointi yms. hyväksi muotialalle vai eivät (ks. esim. Raustiala & Sprigman 2006, Hemphill & Suk 2009). Pikamuodin, eli halpavaateteollisuuden (esim. H&M, Zara, Mango, Gina Tricot, Forever 21, Primark) suurimpana ongelmana nähtiin se, että pikamuotiyritykset kopioivat innovatiivisten suunnittelijoiden tuotteita ja myyvät niitä polkuhintaan. Keskustelu muodin sosiaalisesta vastuusta puolestaan typistyi yliolkaisiin toteamuksiin siitä, että pikamuoti muka “demokratisoisi” muotia, sillä sen avulla “jokaisella” on varaa pukeutua viimeisimpien trendien mukaisesti. “Jokaisella” tosin tarkoitettiin kaikkia paitsi heitä, jotka nämä pikamuotivaatteet Globaalissa Etelässä valmistavat elämiseen riittämättömällä palkallaan. Onkin kuvaavaa, että Globaalin Etelän perspektiivi puuttui muodin demokratisoitumiskeskustelusta lähes täysin. Nykyään ymmärretään, että pikamuoti pikemminkin vähentää muodin demokratiaa kuin lisää sitä, sillä pikamuotiteollisuuden mahdollistavat jälkikolonialismi ja globaalit epätasa-arvoiset valtarakenteet. Yksi muotioikeustutkimuksen tärkeimmistä teemoista onkin se, miten ja millaisella lainsäädännöllä ja laintulkinnalla pikamuotiteollisuutta ja sen aiheuttamia ympäristöllisiä ja sosiaalisia haittoja voitaisiin minimoida tai estää – tai miten koko pikamuotiteollisuus voitaisiin nujertaa lopullisesti.
Moderni muotioikeuden tutkimus on siten hyvin kaukana siitä, mistä varhaista muotioikeuden tutkimusta parikymmentä vuotta sitten kritisoitiin: pinnallisuudesta. Tätä nykyä muotioikeuden tutkimuksessa ei todellakaan ole kyse “shoppailuoikeudesta”, jossa ihannoitaisiin uusimpia trendejä ja kalliita luksusmerkkejä ylistäen näiden immateriaalioikeudellisia suojausstrategioita, ja samalla paheksuttaisiin yksisilmäisesti kaikenlaista jäljittelyä ja inspiroitumista sen muodosta riippumatta. Vaikka muotioikeuden tutkimus sinänsä ottaa huomioon muodin luomista ja liiketoimintaa koskevat erityispiirteet, sen tehtävänä ei ole validoida näitä, saati pureksimatta niellä alalle vakiintuneita normeja. Päin vastoin: muotioikeustutkimuksen tehtävänä on kritisoida ja haastaa niitä, sekä ehdottaa ympäristöllisesti, sosiaalisesti ja kulttuurillisesti kestävämpiä toimintatapoja sekä näitä mahdollistavia/edistäviä lainsäädäntö- ja laintulkintaratkaisuita. Akateemisen muotioikeuden lähestymistapa ei ole ongelma sellaiselle muotialan toimijalle, joka aidosti haluaa kontribuoida kestävämmän tulevaisuuden eteen ja on valmis radikaaleihinkin muutoksiin liiketoiminnassaan. Sen sijaan konservatiivisille muotiyrityksille muotioikeuden tutkimus on kivi kengässä.
Muotioikeus on nouseva tutkimusala, ja sitä koskeville väitöskirjoille olisi akuutti yhteiskunnalinen tarve. Erinomainen polku muotioikeudelliselle uralle – joko akateemiselle tai käytännön juridiikalle – ovat tiedekuntamme tarjomat muotioikeuden opintojaksot, joita ollaan koko ajan kehittämässä lisää.
Heidi Härkönen
Viittaukset
Calboli, Irene (2024) Pushing a Square Pin into a Round Hole? Intellectual Property Challenges to a Sustainable and Circular Economy, and What to Do About It. IIC 55.
Ellen MacArthur Foundation (2017) A New Textiles Economy: Redesigning fashion’s future.
Hemphill, C. Scott & Suk, Jeannie (2009) The Law, Culture and Economics of Fashion. 61 Stanford Law Review 5.
Mezei, Péter & Härkönen, Heidi (tulossa 2025) “A Primer to Upcycling” teoksessa Péter Mezei ja Heidi Härkönen (toim.) Research Handbook on Intellectual Property and Upcycling. Cambridge University Press.
Raustiala, Kal & Sprigman, Christopher (2006) The piracy paradox: innovation and intellectual property in fashion design. 92 Virginia Law Rev 8.
